Kuluerä vai sittenkin voimavara?

YKSI SOTE-UUDISTUKSEN kauniista tavoitteista oli vahvistaa perusterveydenhuoltoa. Monilla alueilla tämä vahvistaminen näyttäytyy terveysasemien sulkulistoina. Koko maassa lakkautusuhan alla on kymmeniä terveysasemia. Pieniä lähiterveysasemia sulje­taan, ja luotetaan digi- ja etähoidon voimaan. Luotetaan myös siihen, että henkilöstö siirtyy hyvinvointialueen suuremmille asemille töihin, vaikkeivät ehkä enää sei­nien sisälle mahtuisikaan.

Etelä-Pohjanmaan hyvinvointialue lomauttaa laajasti henkilöstöään, myös lääkäreitä. Siitä huolimatta, että lääkäreistä on pulaa ja lää­käri­palveluita ostetaan ja vuokrataan, jonoja pu­re­taan. Suuressa viisaudessaan hyvinvointi­alue lomauttaa vielä hoitajat ja lääkä­rit vuoron perään tuplaten lomautuksen aiheutta­mat haitat. Pieni ihminen ei ymmärrä, miten virka-aikaiseen työhön kohdistuva lomautus voisi olla lisäämättä jononpurkutyötä, ostopalveluiden tarvetta tai jonojen pidentymistä. Kaikilla hyvinvointialueilla on jo vaikeuksia selvitä lakisääteisistä tehtävistään. Onko keksitty hölmöläisen peiton pidennys 2.0 – säästöjä tavoi­tellessa ostetaan sama työ kalliimmalla.

Suomen terveydenhuollon korkea taso perustuu nimenomaan osaavaan, koulutettuun ja omistautuneeseen henkilöstöön. Samainen hen­ki­lös­tö on kautta linjan venynyt ja joustanut jo pari vuosikymmentä pitääkseen kasassa länsi­eu­roop­palaiset palvelut itäeurooppalaisella hinnal­la. Kuinka pitkään voidaan enää luottaa henkilöstön venymiseen? Onko meillä edes varaa säästää hyvinvointialueiden potilastyötä tekevästä, omasta henkilöstöstä?

Entä saadaanko lähiterveysasemia sulke­mal­la systee­mis­tä irti säästöjä ja lisätehoja? Pie­net yksiköt saavat nauttia pienen yk­sikön tehokkuudesta, joka syntyy siitä, että työn­tekijät tuntevat toisensa ja potilaansa. Luot­ta­mus ja hoidon jatkuvuus kantavat. Voiko lähipalvelut korvata digi- ja etäpalveluilla? Ajaako etä­kontakti saman asian kuin vastaanotolla koh­taaminen, vai lisääntyykö kenties häiriökysyntä eli toistuvat kontaktit samasta hoitumatta jäävästä asiasta? Onko edes realistista haaveilla, että etä­kon­takteja voitaisiin nykyisestä lisätä, kun jo tällä hetkellä valtaosa, 70–80 %, ter­veys­asemien yhteydenotoista hoi­detaan etänä. Arkikokemus kertoo, että vastaanotolle päästäkseen ihmisen tulee jo nyt olla tosi tarpeessa. Voidaanko tätä tarvet­ta täyttää etäkontaktein, vai veisikö oikea kohtaaminen kuitenkin pidemmälle?

On tärkeää muistaa, että ilman pysyvää henkilöstöä hoidon jatkuvuutta ei voida toteuttaa. Lää­kärin tulee hoitaa samaa potilasta kolme vuotta tai enemmän, jotta aletaan saavuttaa hoidon jatkuvuuden hyötyjä: pienenevää kuolleisuutta, vähäisempää erikoisairaanhoidon kuormitusta – ja alenevia terveydenhuollon kokonaiskustannuksia. Ilman pitkään palveluksessa viihtyvää henkilöstöä ei henkilöstö­kuluilla saada maksimaalista terveyshyötyä.

Usein ostopalveluil­la ja digiratkaisuilla saa­daan lisättyä näen­näistä tuottavuutta. Tuotetaan lisää käyntejä, mutta kohdataanko potilaan aito tarve? Häiriökysynnän kasvu näyttäytyy sekin lisääntyvinä kontakteina. Tämä voi harhauttaa luulemaan tuottavuuden kasvavan, vaikka oikeasti lisääntyy vain pöhinä ja siihen hukattava rahamäärä. Terveys ei näillä tempuilla kasva. Sääs­tämisen vimmassa unohtuu, että tervey­denhuollon henkilöstö on voimavara, joka kohtaa potilaat, kehittää systeemiä ja rakentaa hoidon jatkuvuutta.

Olisivatko sote-henkilöstö, pienet terveys­ase­mat ja aito kohtaaminen kuiten­kin tervey­den­huol­lon kuluerän sijasta terveyden­huol­lon voi­mavara? Kun huolehditaan henkilös­tön hyvinvoinnista ja pysyvyydestä, saavutetaan säästöjä vähenevinä vuokrakuluina. Isoja säästöjä syntyy pidemmäl­lä aikavälillä hoidon jatkuvuuden kautta. Koh­taa­minen on terveydenhuollon ydin. Kustannustehokkuuden äärelle pääsemme luomalla potilaslähtöisesti potilaan huolet kohtaavan systeemin. Jos emme aidosti palvele potilaita ja yritämme vakioida kaikki kohtaamiset samaan muottiin, pahimmillaan etäpalveluna, tuotamme kustannuksia ja unohdamme terveyshyödyn. Nyt on valinnan aika. Mihin oikeasti haluamme panostaa?

Tuire Saloranta, yleislääketieteen erikoislääkäri, Espoo